Ulla-Maija Rouhiainen 2015

Ruusintorpalla kesällä 2015

Kun astuin Ruusintorpasta ulos heinäkuun ensimmäisenä lauantaina heti seitsemän jälkeen, aamu oli tyyni ja aurinkoinen. Mistään ei kuulunut ihmisten aiheuttamia ääniä. Muutamat linnut vain keskustelivat ja sitten lokkipariskunta reagoi ja pani sireeninsä päälle. Sanoin niille, että tulette tuntemaan tämän häiritsijän, joten turha hälytys, aion vetää kierroksen tuolla lammessa joka päivä ja monta kertaa päivässä. Lokkipari oli varannut koko Koskilammen kahden poikasensa lentokentäksi ja harjoittelut kestivät sen kolme viikkoa ja pillit soivat aina kun ihminen astui kentän turva-alueen sisäpuolelle. Olen vesijuoksija ja mahduimme kyllä samaan lampeen lokkien ja poikasten kanssa, sen sijaan lokit hätistelivät pois kuikkapariskuntaa ja muita tunkeilijoita. Lokkien perspektiivin taju ja näkökyky on erinomainen: toinen niistä istui viereisen kirkon tornin huipulla skannailemassa ympäristöä ja sieltä saakka se saattoi havaita kaikki lähestyvät linnut ja kalantähteet Ruusintorpan rannan kivellä.

Asuimme puolisoni kanssa Ruusintorpassa kuusi viikkoa. Minulla oli Ruusintorpalla kotikenttäetu, olen syntyisin Savonrannalta. Viereisellä hautuumaalla on läheisiä ja melkein joka toisessa haudassa vainajat ovat olleet tavalla tai toisella tuttuja. Ja elävistä savonrantalaisistakin tunnen melkein puolet.

Yliruusien kesäkodissa

Paljon ihmisiä on myös muuttanut pois kotiseudultaan. Ruusintorpassa on kehystettynä kirjailija Tauno Yliruusin kirjoittama Oodi Savonrannalle. Se on lehtileike, julkaisutietoja ei ole näkyvissä, uskoisin sen olevan 1970-luvun lopulta ja hän kirjoittaa väen vähenemisestä näin:

”On nuoria miehiä

aina Helsinkiin asti.

On nuoria naisia enemmän kuin autolasti.

Olet köyhä Savonranta työttömiesi tähden

sitä ajatellen täältä joka syksy lähden”

Minä olen eräs niistä nuorista naisista, jätin Savonrannan pysyvästi vuonna 1975. Työskentelin nuorena tyttönä Savonrannan kunnan kirjastossa ja tutustuin silloin Tauno Yliruusiin ja tapasin myös Ingeborg Yliruusin. Tein pari juttua Yliruusista Puruvesi-lehteen, jota silloin avustin. Muistan Yliruusin Savonrannan raitilla kävelemässä prässätyissä flanellihousuissaan ja laadukkaassa pikkutakissaan. Hän erottui muusta väestä, ja kun hän asettui lukemaan päivän lehtiä Ravintola Koskikaran, nykyisen Myllykartanon, terassille, hän tilasi gintonicin. Yliruusi kävi siihen aikaan kamppailua hallitsevaa kulttuurieliittiä ja kriitikoita vastaan. Luin kesällä hänen satiirisen kirjansa Vastapalvelu (1990), jossa hän kirjoittaa, kuinka eräs näytelmäkirjailija Suomessa vaiettiin, eikä hänen teoksiaan esitetty. Sitten kirjallisuusklikille olikin shokki, kun kirjailija alkoi kiinnostaa ulkomailla.

Savonrannan kirjasto on minun ajoistani muuttunut. Lainasin sieltä kesäksi tutun Savonrannan seurakunnan rovasti Eino I. Ahvenaisen muistelmien ensimmäisen osan ja Savon historian. Niiden kanssa vietin muutamia hauskoja hetkiä ja sain kiinnostavia tietoja ja opin. Eikan teksteissä kirjailija kirjoitetaan isolla kirjaimella: Tekijä.

Sain ystäviltämme Söderlundeilta lammen toiselta puolelta lainaksi Otto-Wille Kuusisen elämäkerran, jonka hänen vaimonsa Aino Kuusinen, os. Turtiainen on kirjoittanut. Juha Söderlund tiesi, että Aino Turtiainen on sukua Savonrannan Turtiaisille. (Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä. Otava 1972) Suurimman osan kesää luin Proustia.

Kirjoittaminen on kokopäiväistä puuhaa ja siihen liittyy minun työskentelytavoissani aineiston lukemista, muistiinpanojen tekemistä, niiden lajittelua ja varsinkin siirtelyä kasoihin ja kasojen siirtelyä paikasta toiseen. Paras paikka tehdä töitä oli ulkona, jos ei ollut liian kylmä. Aamulla Ruusintorpan alakerrassa saattoi aloittaa päivän ja Ingantuvan pöydän ääressä iltapäivisin asiat asettuivat vähitellen teksteiksi.

Ikkuna Jerusalemiin ja vanhaa kirjoitusta

Serkkuni on Savonrannan kirkon suntioemäntä ja hän esitteli meille kirkkoa. Savonrantalaisen Niko Makkosen sata vuotta sitten Monninsaaren ladossa maalaama alttaritaulu on minusta jo pienestä pitäen ollut kammottava kuva, mutta nyt läheltä katsoen, sieltä ristiinnaulitun jalkojen takaa avautuukin näkymä suoraan Jerusalemiin.

Kirkko on ollut Suomenkin sivistyksen perusta. Tuhansia vuosia vanhoja Raamatun kertomuksia on saarnattu ja luettu, niihin on uskottu ja ne ovat olleet myös esivallan välineitä. Savonrannalla tosin on paikoin salaa palveltu vanhoja suomalaisia jumalia vielä 1900-luvun alussa.

Kirkon tornista löytyi kiertokoulun käytössä ollut arkku, jossa on vielä tallessa vanhoja oppimateriaaleja. Rihvelitaulussa oli jäljellä jonkun tytön liidulla harjoittelemaa kaunokirjoitusta vuodelta 1906. Arkussa on myös muutamia käytössä kuluneita kirjoja. Kiertokoulua jatkettiin, vaikka kouluja jo alettiin rakentaa kyliin. Sivistys lisääntyi kansallisen idean mukaisesti. Isoäitini Saimi, joka syntyi vuonna 1907, oli käynyt lapsena samaa kansakoulua kuin minäkin ja minä olin ensimmäinen tyttö, joka lähti siitä koulusta oppikouluun vuonna 1964. Saimi oli sivistynyt nainen, opin häneltä, että naisten työt ovat yhtä arvokkaita kuin miesten työt, ja paljon muuta arvokasta.

Aleksanterit Savonrannan kirkon tornissa

Venäjän keisareiden Aleksateri I –III päiväkäskyt olivat olleet aikansa kirkon seinällä kehystettyinä, nyt ne oli siirretty kiertokouluarkkuun. Nikolai I ja II:n käskyt on säilötty ilmeisesti muualle. Päiväkäskyn teksti on käännetty ruotsista ja venäjästä rahvaan kielelle, se on suomea 1800-luvun alusta ja se alkaa näin:

”ME ALEXANDER I. Jumalan armosta.

Kejsari ja Itsevaldias yli koko Ryssanmaan.

Suuri Ruhtinas Suomen maasa.

Teemme tiettäväxi: Että sitte kun ME Sen Korkeimman edeskatsomisesta olemme ottaneet Suuren Ruhtinan maan Suomen hallituxemme ala, olemma ME tämän kautta tahtoneet vahvistaa ja kiinnittää Maasa olevien Christillisen Opin ja perustuslait niin myös nitä vapauxia ja oikeuxia, kuin kukin Sääty nimitetysä Suuresa Ruhtinan Maasa erinomattain, ja kaikki sen Asuvaiset yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka Constitutionin eli säättämisen jälkeen ovat nautinneet…”

Tämä vakuutus on ”Annettu Borgåssa sinä 12 päivänä Maalis-Kuussa 1809” myös Savonrannan alhaisille. Pitääkin penkoa, onko Savonrannalla ollut pappissäädyn edustusta autonomian aikana, aatelia ei ainakaan, talonpoikia ehkä muutama. Onneksi suomenkieli sitten tuosta kehittyi ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Aleksanterin II:n, Aleksanteri I:n veljenpojan, aikana suomesta tuli virallinen kieli, nykylakien mukaan sanotaan: kansalliskieli. On hienoa kirjoittaa suomeksi, Savonrannalla Ruusintorpassa. Savonkieli onkin sitten erikoisempi taito.

Alushousujen kuminauha

Savonrannalla olemme puhuneet aina omanlaista savoa, nopeammin, ilmeikkäämmin ja vivahteikkaammin, kuin esimerkiksi Ylä-Savossa. Ainakin me savonrantalaiset naiset olemme puhuneet, miesten puheet ovat erikseen. Persoonapronominit ovat mie ja sie, myö ja työ, ne ovat tulleet karjalanmurteesta, Savon rannalla kun on asuttu.

Savonrantalaisten miesten on ollut vaikeampi ilmaista itseään sanoin, persoonapronominit on usein ulkoistettu ja puhutaan passiivissa tai jostain kolmannesta ”hänestä”, varsinkin jos asia on kiusallinen tai tunteellinen.

Tässä yksi esimerkki 1980-luvun alusta, kun vietimme kesää Savonrannalla:

Isäni serkku, postimies Tarmo Hirvonen, rakastui vanhoilla päivillään ja sai ensimmäisen oman kullan. Asia oli vielä salainen, mutta tulossa julkiseksi, joten Tarmo yritti tuntikausia ilmaista tätä tärkeää asiaa kaverilleen puolisolleni, mutta ei siinä onnistunut. Sitten hänen viimein oli pakko jo lähteä, ja asia oli sanomatta ja hän seisoi vielä oven välissä puhumalla niitä näitä ja vihdoin muotoili:

”Sanohhan Ullallekkii, jotta miulta se katkes alushousuista kuminauha. Mutta onneks katkes semmosessa tuvassa jossa on koko ajan ruoka pöyvässä.”

Kansallissuomeksi käännettynä: ”Olen rakastunut, minulla on tyttöystävä, rakastelimme, söimme ja sama homma jatkuu, olemme aloittaneet suhteen.”

”Sanohan Ullallekkii” – kiertoilmaisu esittelee savonkielen parhaimpia hienouksia. Ilmaisu siirtää koko keskustelun tästä arasta asiasta varmuuden vuoksi miesten väliseltä asiatasolta ”naisten tasolle”. Vastuu ei siirry traditionaaliseen savolaistapaan kuulijalle, vaan kolmannelle osapuolelle. Tarmon nerokas kielen hallinta pelastaa kätevästi molempien keskusteluun osallistuvien miesten kasvot, eikä osallista heitä tähän noloon tilanteeseen. Nimittäin, savonrantalaismiehet eivät sano, että he rakastavat yhtään mitään, edes ajokoiraansa, selvin päin. Ja raittiille miehelle, kuten Posti-Tarmolle, tällaisen asian sanominen oli erityisen vaikeaa.

Yritin palauttaa savonranta-kielitaitoani, kun minut pyydettiin puhumaan Savonranta-päivän juhlassa tänä kesänä. Tämä oli suuri kunnia mutta jännittävä paikka. Kerroin puheessani vähän siitä, mitä olin tullut Ruusintorpalle kirjoittamaan ja puhuin muuta asiaa eli ”puuta-heinee” kuten heinäkeleillä on soveliasta. Tästä linkistä puheeseen. https://ullisexperience.wordpress.com/2015/08/13/savonrantapaivan-juhlapuhe-11-7-2015/

Ja sitten piti lähteä kotiin Helsinkiin, Koskilammelta Suomenlahden rannoille.

Kiitos hiljaisuudesta, kukista, puista ja voimien palautumisesta Savon rannat ja ihmiset.