Kreetta Onkeli: Koronakevät Savonrannassa
Lähdimme Yliruusin kirjailijaresidenssiin maaliskuun viimeisellä viikolla. Odotettavissa oli Uudenmaan rajojen sulku, joten tuli kiire ehtiä alta pois. En katsonut meitä mökkirikkureiksi, koska residenssijakso oli poikkeuksellinen ja kesäasunto kahden ihmisen työpaikka: viimeistelin siellä elokuussa ilmestyvän romaanini ja puolisoni teki toisessa torpassa töitä.
Olen lähtöisin Savonrannan kokoisesta kunnasta Luhangasta. Toisin kuin lapsuudenkotini, Yliruusin kirjailijaresidenssi sijaitsee pientaloalueella muutaman sadan metrin päässä palveluista, joten koin asuvani kirkonkylällä, oikeastaan kuin kaupungissa. Kumpikin rakennus oli täysin talviasuttava. Kirjailijalle eristys on ammattiin ja elämäntapaan liittyvä piirre luonnostaan, joten korona esiintyi elämässämme lähinnä uutisissa. Hiukan harmittelin, etten päässyt maistelemaan aiemmissa kertomuksissa raportoituja karjalanpiirakoita, hollantilaisia pitsoja ja kuulostelemaan kahvilaan paikallisten turinoita. Kaiken tuon korvasi Sale, jossa asioimme kahdestikin päivässä. Kalakukot ja grilliruoka tekivät tehtävänsä: pitkistä kävelyretkistä huolimatta farkut eivät mahtuneet päälle kahden kuukauden residenssijakson jälkeen.
Pääsiäisenä kulutin aikaani lepotuolissa laiturilla, toppavaatteissa, kuunnellen matteuspassiota. Näkökenttäni havaitsi liikettä laiturin vieressä avannossa, jonka muutaman viikon mukana ollut poikani oli jäähän hakannut. Olio punkesi lyllertäen itsensä aukosta jäälle, ja tonki sitä kuonollaan. Herranjumala se on kuutti, hoksasin. Istuin vajaan kahden metrin päässä. En ymmärtänyt ottaa valokuvaa, todistusaineistoksi, vaikka olin juuri puhelimesta kuunnellut musiikkia. Kuvien näpsiminen ei kuulu tapoihini. Huidoin sen sijaan käsivarsiani kuin tuulimylly kiinnittääkseni poikani huomion keittiörakennuksen ikkunassa. Hän tulikin kuistille ja näki kuutin pulahtavan takaisin veteen. Samantien se nousi esille laiturin toiselta puolelta pikkusaaren viereen sulaneesta aukosta, pällisteli meitä, ja sukelsi jälleen takaisin ensimmäiseen aukkoon, näyttäytyi ja katosi. Sillä oli pitkät viiksikarvat, suuret silmät ja se herätti hellyyttä.
Havaintoni joutui outoon valoon, sillä järveen ei ole istutettu norppia eikä kukaan ole niitä siellä nähnyt. Norpan olisi selvittävä kalaportaista päästäkseen sinne. Kuutti ei jättänyt minua rauhaan, joten otin yhteyttä Itä-Suomen yliopiston norppatutkijaan Mervi Kunnasrantaan. Hän saapuikin sitten tarkastelemaan paikkoja.
Oli upeaa tavata ihminen, jolla on syvällistä tietoa omasta alastaan. Tiedenaisena hän ei sulkenut pois mahdollisuutta, ettenkö olisi kuuttia nähnyt, vaan pohdiskeli realistisesti, minkä vuoksi olisin todella kuutin kohdannut. Kirjailijat istuvat tuntikausia hiljaa paikoillaan. Silloin saattaa nähdä asioita, jotka touhutessa jäävät muilta huomaamatta.
Yliruusin piha oli toukokuun erittäin tuulinen. Talvi ei osannut päättää, onko sen loputtava vai jatkuttava. Pulahtelin jäiden sekaan saunasta ja ilman saunaa. Kävelin paljon, Myllykalliontietä Rommikalliontielle ja sieltä Lekotin kautta järven ympäri takaisin talolle. Paikalliset tervehtivät, ystävällisistä ja avuliaista naapureista puhumattakaan. Vaihtoivat mielellään sanasen. Jos käveli siltojen yli Kerimäelle päin, lauantai-iltaisin saattoi nähdä sillan kääntymisen. Sain pistäytyä siltavahdin kopissa. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että ohi lipuva rahtilaiva jatkoi matkaansa kuukausien päähän maailman merille.
Helsingissä kirjoitan Villa Kivessä Töölönlahdella. Toimistopäällikkömme on harrastanut sukututkimusta. Sattumoisin hän oli paikantanut esi-isänsä Savonrannan kirkonkylän kupeeseen metsähautausmaalle, jonne on siunattu vainajia nälkävuosina. Kauppias Lindholmin risti on siellä yhä pystyssä. Istutin juurelle pienen orvokin.
Kiitos omasta ja perheeni puolesta keväästä Yliruusin residenssissä!
