Kaarina Hazard 2018

Savonranta, kesäkuu 2018

Jos ajelee 400 kilometriä Pariisista koilliseen, päätyy Bonniin. Varsovasta jos alkaa ajella, päätyy Vilnaan, Göteborgista taas Tukholmaan. Minä lähdin Helsingistä, ja pysähdyin kahville Laitaatsillan työmaan kupeeseen. ABC:n parkkipaikalla koira nuuhki järvituulta kuin olisi tullut uuteen maahan, ja olikin. Perillä kaikki oli valmista. Asetuimme kodikkaaseen Ingantupaan. Tuuli riepoi ja radiosta kuulin, että kymmenettuhannet olivat sähköttä. Lähtiessä luulin, että uimapuku unohtui, nyt tiesin, että villasukat.

Vuokalan myllyssä on mattonäyttely ja sen lisäksi puoti, jonka valikoima on kohtuuton. Villasukkien valinnanvara kertoo uuraudesta ja ajasta, jota vanhenevilla naisilla näissä maisemissa nyt on. Ostan kirjoparin, tarpeeksi ja muistoksi. Koira kiihtyy laarien uumenissa, tahtoisi muuttaa asumaan vuosisataisten hirsien väliin, joihin on painunut läpi kulkeneiden viljatonnien käry. Myllyn kupeessa on maisemoitu puistikko, joka penkkeineen pyytää oleskelemaan. Arvatenkin tähän suvantoon rannattiin ennen jauhajien veneet, vedettiin henkeä, tehtiin kaupat, sovittiin asiat.

Kauppa on aina elämän sydän, täällä se on Sale. Siellä ovat kaikki, eikä siltikään ruuhkaa:  Toispaikkakuntaiset teinit, jotka kahdessa tunnissa ovat jo kyllästyneet tuttuun sukumökkiin, äijät jotka kyllä muistavat minkälaista oli, ja paikalliset lapset, jotka tietävät miten ulkona ollaan. Salen pahkana on apteekki, joka sulkee oven työntekijänsä ruokatauon ajaksi. Jos joskus apteekkari olikin kylän mahtavin mies, nyt lääkkeiden peruspalvelu on kioski, jossa piipahdetaan. Ostan kahvin automaatista, se maistuu homeelta, pudotan sen ulkona roskikseen, josta puuttuu pohja. Alan viihtyä.

Ruusintorppa sijaitsee hautausmaan ja kirkon välissä, kauniissa poukamassa. Kaikkialle voi kävellä. Reiteistä yksi vie koulun ja kirjaston ohi idän tielle, jonka laitaan on parkkeerattu tukkirekat, toista pitkin näkee sievän kosken ja päätyy palvelutalon pihalle. Jos suomalaiselle elämänmuodolle pystytettäisiin muistomerkki, olisi se hautaa hoitavan kuoritakkipariskunnan näköispatsas. Rouvalla kädessä Fiskarsin pikkukuokka, herra vieressä pitelemässä kastelukannua, ja ympärillä monta kiveä, joissa samat sukunimet. Kirjasto on vielä auki, muttei kauaa. Se ehkä suljetaan, kun viimeinen työntekijä eläkelöityy. Koulu näyttää tarmokkaalta, mutta nyt se on hiljaa. Tauko lukukauden ja mökkikauden välissä, viileähkö välitila, erittäin sopiva.

Kirkko on ihan liki ja valtava. Se ei ole koskaan auki. Sata vuotta sitten kirkoista kuulutettiin lait ja tavat, sieltä kuultiin mikä on totta ja mitä ei pidä uskoa, käymällä nähtiin kuka vielä on, ketkä ovat siinneet lisää ja keiden sukukunta ohennut, kuultiin juorut ja kuulumiset, sovittiin siitä kenen kannalle kukakin kallistuu. Nyt usko on kirkoista kadonnut, ja rakennukset jääneet taideluomiksi, esimerkeiksi arkkitehtuurista, muistumiksi taidesuunnista, muistiinmerkinnöiksi seudun muinaisesta vauraudesta ja valtasuhteista. Luen Savosta: Kesällä 1885 Kiuruvedeltä myytiin tuhatkunta lehmää, se oli sitä aikaa kun pitäjä tuotti ison osan koko Itä-Suomen vientivoista. Tuhat, ylimääränä. What happened, Kiuruvesi. Same than with Savonranta, otaksun.

Savonrannassa ei uskota sunnuntailounaisiin. Menneiden pyhien tuiske on kuviteltava. Monninsaaren kartanolle vie tie, jota kulkiessa ei rakennuksen mennyt arvovalta unohdu: runsaat pellot molemmin puolin, takana tuuhea metsä. Linnut säksättävät ruovikossa, hyökkäilevät koiran pään yli, suojaavat pesiään. Eksyn saaren teille ja löydän itseni mökkipihasta, jota vartioi puuhun vuoltu karhu. Tässäkin on Saimaa, se on kaikkialla. Ja joka kohdassa yhtä sietämättömän kaunis.

Tämä on maailman kauneinta maisemaa, josta elämä on paennut. Tuoretta toivoa on kyllä puhallettu liekkiin: Viking Cafen hirsilinna on jo syntyessään ollut liian valtava, ja sen luonut usko liikuttaa.  Matkailijoita! Veneilijöitä! Kuka tänne ei tulisi! Vierasvenesataman korskealla laiturilla hautoo lokki. Sen muna on pilkullinen ja sinervä. Suomi on saatu valmiiksi, kaikki on täydellistä, elämää ei ole missään. Suurin piirtein tästä juoksi Pähkinäsaaren rauhan raja. Tänne on saatava miljoona ihmistä ja ensi viikolla toinen miljoona.

• …ja tuolla on mylly, tuolla terveyskeskus, tuossa mutkan takana roskis. Aika hyvin oon ottanut haltuun koko kylänraitin viikossa, eikö!
• No, natsit ottivat Tanskan haltuun 40 minuutissa.

Perheen vierailu virkistää. Pelaamme lautapelejä, lämmitämme saunan, puhelemme enemmän kuin kaupungissa koskaan. Illalla nuoriso käy ottamassa haltuun Savonrannan vertaisryhmän. Erikoinen murre, he sanovat. Eikä ole, minä sanon, ihan tavallista kieltä.

Kun perhe jatkaa matkaansa, ei koira tyynny. Vanha narttu lähtee iltayöstä määrätietoiseen livohkaan. Haukku kuuluu ajoin hyvin kaukaa. Yön jälkeen tulee aamu ja vasta päivällä se palaa, matalana ja korvat päätä myöten, ja omasta kiihtymyksestä rauhoituttuaan näkee äänekkäitä unia. Herättyään se tuskin poistuu portailta, huokailee ja väistää, katselee totisin silmin, käyttäytyy kaikin tavoin kuin sellainen, joka odottelee poliisia saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä. Jos koiralla olisi kädet, otaksuisin sen kaapanneen tukkirekan, varastaneen bensaa, suudelleen väkisin.

Muutamassa viikossa syntyy rutiineja. Hautausmaan lenkki, Salen suora, Monninsaaren kirkuvat linnut. Eivätkä rutiinit piirry, jos ei niitä rikota juhlalla: Orivirran saarto, niemenkärjen uimaranta, siellä penkki, jolta saa ihailla insinöörin rakkaudentyötä: Silta kaartuu maiseman yli kuin katedraali. Koloveden kansallispuisto on ikimetsä, johon jokainen terve lapsi tahtoisi jäädä asumaan. Muinainen maasto vetää reipasta väkeä, naisporukoita, hikisiä ja nauravia. En nähnyt norppaa, enkä kallioiden maalauksia, mutta kylläkin ikuiset paadet, joiden äärellä tekee mieli laulaa hiljaa.

Retriittiini on kuulunut muutama romaani, joitakin historiallisia kirjoja, kansallisarkiston digitoitujen sanomalehtien aarreaitta ja 60 jaksoa suoratoistopalvelun amerikkalaista rikossarjaa. Olen lukenut 1800-luvun puolukkabuumista ja oppinut, että yksi sähkölamppu vastasi kahdeksaa kynttilää, ja sen, että aina on kaupattu perunaa ja vakuutuksia. Lähtöpäivän siivousradiona soi hengellinen kanava, jossa Jumala tarvitsee rahaa, Israel tukea ja sikiöt suojelua. Käyn sanomassa hyvästit jo tutuille taloille, joissa asutaan: jääkää hyvin, te haravoidut pihat ja istutetut kukat, lasten tavarat, jotka on nostettu yöksi seinänvierustalle, ja erityinen näkemiin tuolle yhdelle talolle, jonka suuresta ikkunasta kajehtii joka ilta jättimäisen television valo. Kiitos Tauno ja kiitos Inga, ja hei hei, norppa, sinä siellä jossakin.